Ihana kuukausi takana. Minun dreamlandissa. Ehdin jo tottua siihen - läpitunkevaan kosteaan kuumuuteen, joka ei viilennyt edes yöksi, ehdin tottua mystisen kauniiseen kieleen, ehdin tottua siihen, että ruokakaupan jonossa jätettiin kärry pitämään paikkaa sillä välin, kun itse nouti viimeisiä ostoksia, ehdin tottua halpoihin ja maailman parhailta maistuviin hedelmiin ja vihanneksiin, ehdin tottua säännöstelemään vedenkäyttöä. Vietimme aikaa kolmessa maan suurimmassa kaupungissa, joista jokainen oli erilainen. En osaa sanoa, mistä tykkäsin eniten, mutta jäin niin kaipaamaan kaikkia niitä. Ajattelin useasti kuluneen kuukauden aikana, että nyt olen oikeasti onnellinen. 

Kaiken lisäksi tuntuu, että Suomessa miehestä on tullut taas kuin liukas saippua, josta en saa enää otetta. Kotileikkimme on nähtävästi nyt ohi, ja hän on tajunnut, että poikamieselämä on sittenkin kivaa. Häntä pelottaa sitoutuminen ja niin pelottaa minuakin, hittovie. Eikä tässä nyt pidä mihinkään rynniä tai kiirehtiä. Mutta en voi olla ottamatta itseeni, kun hän sanoo, että liika kiintyminen ahdistaa. Tekisi mieli huutaa ja ravistella häntä, että tajuaisi, etten minä jaksa roikkua odottamassa hänen kypsymistään. Vaikka enhän ole itsekään valmis, mikä taas tuntuu hirveän ironiselta. Mutta kai jollain tasolla olen kuitenkin valmiimpi tai uskaliaampi kaikkeen. En vain kestä tätä välitilaa, jossa ollaan, mutta ei tiedetä, että ollaanko tässä aina. Jotenkin minulla on ollut muodostumassa hiljainen käsitys siitä, että tässä haluan olla, mutta aika ei ole vielä, että asiat menevät itsestään oikeaan suuntaan vähitellen. On asioita, jotka minun pitää selvittää. Ja on asioita, jotka hänen täytyy uskaltaa jättää taakseen, ja asioita, joita kohden tulee vain mennä. En kestä sitä ajatusta, että hän ei halua sitoutua minuun, koska minä en kelpaa, koska hän ei halua minua. Mies ei ole ikinä sanonut niin, ja kyllä minä jotenkin tiedän, ettei kyse ole siitä. Mutta siitä pelostani kai oli kysymys itkukohtauksessa, jonka sain keskustelumme jälkeen oman kotini suojissa.

Tiedän, että ajatukseni ja tunteeni ovat ihan liian villeinä kotiinpaluun takia. Tiedän, että muutaman päivän päästä minulla on seesteisempi ja rauhallisempi olo. Mutta inhoan sitä, että kotiinpaluu on näin hankalaa ja kirjoittaminen on ainut asia, jota voin juuri nyt tehdä. Ostin muuten lentokentältä Coldplayn Rush of Blood to the Headin ja olen kuunnellut sitä suorastaan ekstaasissa paluun jälkeen. Se ruokkii melankoliaani, myönnän, mutta jotenkin lohdullisella tavalla silti. Vaikka nyt olenkin täynnä tunteita, haikeutta, surua, ärsytystä, turhautumista, stressiä ja jopa toivottomuutta, on kielteisyyteni vain pinnallista. Syvällä minulla on kuitenkin todella kiitollinen ja iloinen olo kuluneesta kuukaudesta ja kaikesta muustakin.

Jesh, yksi kolmesta ongelmasta ratkennut - komea ruskettunut mies toi matkalaukkuni äsken! Kyllä se elämä taas alkaa lutviutua, täälläkin.