Mistä johtuu, että olen luovimmillani silloin kun minulla on vaikeaa? Haluaisin kovasti päivittää blogiani useammin, mutta tässä seesteisessä ja kiireisessä arjessani, jossa mielialaviisari ei juurikaan värähdä mihinkään suuntaan, ei tunnu olevan oikein mitään sanottavaa. Iltaisin hämärän rajamailla lepoa kaipaava mieleni muodostaa runollisia lauseita, jotka summaavat senpäiväisen elämänkulkuni, mutta aamuun mennessä olen jo unohtanut ne.

Tämä vuosi on siis lähtenyt käyntiin aivan eri tunnelmissa kuin joulukuinen kaaos. Kun istuin junassa matkalla hänen luokseen joulun jälkeen, tunsin pelkoa ja ahdistusta suhteemme tulevaisuudesta ja riskinoton kannattavuudesta. Silloin päätin kuitenkin, että hyppään tuntemattomaan. Päästän irti epäilyksistäni, jotka roikottavat minua varautuneessa välitilassa. Eihän minulle ole annettu pelkuruuden henkeä vaan luottamus, joka huutaa Isä.

Monen ahdistuksen kuukauden jälkeen osaan nauttia tästä mitäänsanomattomasta taviselämästä ilman suuria tunnemyrskyjä. Koska merkittävä osa energiastani ei kulu elämää suurempaan (yli)analysointiin, minulla on runsaasti energiaa koulunkäyntiin, töihin ja tulevan kevään ja kesän suunnitteluun. Koulussa opiskelemme ihmismieltä ja sen kehitystä, mikä on mielestäni äärettömän mielenkiintoista. Pelottavaa on kuitenkin peilata itseään ja miestään eri teorioiden valossa.. (For heaven's sake, eikö tuo tyttö koskaan relaa?!;).

Olen täynnä intoa keväisestä harjoittelusta, koska senkaltaisesta työstä olen unelmoinut jo vuosikaudet. Loppusyksyn pirunmoisen ammatillisen itsevarmuuden ja ylpeyden jälkeen olen jälleen epävarmempi kyvyistäni. Mikä kamala ristiriita; haluaa tehdä jotain enemmän kuin mitään muuta mutta kokee olevansa riittämätön ja huono siinä, vääränlainen! Tämäkin lienee kuitenkin normaali ammatti-identiteetin kehitysvaihe.

Minulla on ainakin ihania koulukavereita, joiden kanssa on koko ajan helpompi ja helpompi olla. Tänään sain yllättäen vastauksen teini-iässä minua askarruttavaan kysymykseen. Kävi ilmi, että toisella läheisimmistä koulukavereistani oli ollut mielikuvitusmaailma vielä teini-iässäkin. Itse pelkäsin 16-vuotiaana, että mielikuvitusmaailma, johon karkasin surullisina ja yksinäisinä hetkinä, tarkoitti jotain skitsofrenian esiastetta!

Nyt hymyilyttää.

Hyvää viikonloppua!