Eletään taas näitä Leppiksen vahvoja päiviä, jolloin kuka tahansa kuulumisia kyselevä ihminen saa niskaansa kunnon ryöpytyksen diagnoosista senhetkiseen tunneskaalaan. Tämän viikon meriiteiksi voi laskea itkemisen kolmen eri terveys- tai sosiaalihuollon työntekijän vastaanotolla. Yksi heistä oli mieskoululääkäri, jota olin tapaamassa kyllä ihan somaattisten oireiden takia. Kun fyysiset asiat oli saatu pois alta, päätin kysyä häneltä, kenen puoleen voisin kääntyä, jos kuitenkin haluaisin itsestäni ja mielenterveydestäni uuden lausunnon KELAlle lähetettäväksi, että voisin joskus oikeasti saada täällä terapiaa, joka ei maksaisi minulle omaisuuksia. Samaan hengenvetoon aloin myös selittää, miten vaikeaa välillä on, ja sitähän en pystynyt tekemään ilman, että olisin alkanut itkeä. Hätäni oli ilmeisesti aito myös lääkärin mielestä, joten hän lupasi antaa minulle lähetteen suosituksineen tutkimuksiin johonkin ylempään puljuun. Tulimme kuitenkin keskustellessamme siihen tulokseen, että vaikka joskus helvetin pitkien jonojen jälkeen pääsisinkin diagnosoitavaksi, KELA ei luultavasti myöntäisi kuntoutustukea, sillä olen liian terve siihen, koska pystyn käymään koulua. Koko kuntouttavan terapian hakuprosessi tuntuu aivan liian työläältä, joten jälleen kerran tyydyn maksamaan itseni kipeäksi siitä, että pystyn nauttimaan elämästä.

Samaisesta tapaamisesta lääkärin kanssa on vielä kuitenkin kerrottava yksi huvittava juttu. Aikansa kuunneltuaan ahdistusoirekertomuksiani lääkäri sitten kysyi minulta, mitkä asiat minua sitten niin paljon vaivaavat. Kerroin hänelle ympäripyöreästi, että muun muassa sitoutuminen poikaystävään ja itsenäistyminen. Lääkäri katsoi minua silmiä räpäyttämättä ja pyysi minua täsmentämään sitoutumisahdistusta. Kerroin hiukan tarkemmin. "Ahdistaako sinua se, että te vietätte liian paljon aikaa yhdessä?" Vastasin kieltävästi. Kerroin, että kaikki on hyvin, mies on ihana ynnä muuta, mutta välillä minut vaan valtaa kauhea irrationaalinen ahdistus suhteestamme. Lääkäri sitten kysyi, olinko saanut joltain apua kysymykseeni. Selitin, miten mahtava psykologini vanhassa kotikaupungissa auttoi minua käsittelemään näitä asioita ja pääsemään niissä eteenpäin. "Onko nämä samat kysymykset todella vaivanneet sinua niin kauan?!" kysyi lääkäri ällistyneenä. "Kyllä." "Okei, sitten minä en osaa sanoa mitään." Lääkäri varmasti pitää minua aivan kahjona, mutta pointsit hänelle siitä, että hän kuunteli minua ottaen vakavasti kuvaukseni niin fyysisistä kuin psyykkisistäkin oireista. Onneksi osaan itse nauraa omalle sekopäisyydelleni. Pari vuotta sitten olisin masentunut lääkärin reaktiosta todella paljon.

Olin jo taas hautaamassa ajatukset tasapainoisesta ja onnellisesta elämästä ajatellen masentuvani kuitenkin, kunnes menin tapaamaan uutta yksityistä terapeuttiani, josta jäi ensimmäisellä tapaamiskerralla vähän epämääräinen kuva. Tämä tapaaminen sen sijaan meni putkeen alusta lähtien. Olen niin halukas pääsemään eteenpäin paikallaan junnaamisen sijaan, että olen valmis kertomaan terapeutille jokaikisen elämänkokemukseni, jos siitä on yhtään hyötyä paranemisessa, vai kutsuisiko sitä järkiintymiseksi?

Tänään tajusin siis sen, että ennen kaikkea suhdepulmieni ratkaisussa on kyse siitä, mitä minä tahdon. Ei siitä, mitä Jumala tai joku muu tahtoo. Maailman yksinkertaisin ja itsestäänselvin asia, mutta minulle käytännössä vaikeaa. Sain paljon hyviä rakennusaineita omien skitsoilujeni oikomiseen. Terapiakerta poisti minua kaksi päivää piinanneen ahdistuneisuuden, vaikka jäljelle jäikin miljoonan kysymyksen ja epäselvyyden vyyhti. Nyt on kuitenkin vahvasti sellainen olo, että pitkästä aikaa jokin viisari sisälläni on liikahtanut edes millin eteenpäin. Tai vähintäänkin niin, että viisarin päällä ollut pölykerros on puhallettu pois.

Paljon pohdittavaa. Toisaalta uskon, että nyt tämä prosessi etenee myös itsestään ilman että aktiivisesti pyörittelen asioita päässäni. Oli miten oli, nyt minulla on jotenkin rauhallinen ja toiveikas olo. Ahdistuneisuuden ja pelon takaisintuloon ei paljo tarvittaisi, mutta teen kaikkeni, etten lietso sitä puolta itsessäni.

Minulla on melkein lomafiilis, sillä tiedossa on kivoja asioita seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Huomenna tilaamme myös lentoliput, joka on minulle aina juhlanarvoinen seremonia!

Ai niin, on ihan hitosti vaikeampaa kirjoittaa rehellistä ja todenmukaista blogia, kun tietää yhä useamman läheisen ystävän lukevan tätä. Olisi paljon helpompaa ja hauskempaa esittää reipasta tyttöä, jolla on kerrottavanaan toinen toistaan hohdokkaampia ajatuksia. Yritän olla antamatta periksi kiusaukselle! Toisaalta pelottaa myös ajatus siitä, miten moni tuttuni lukee tätä minun sitä tietämättä. If that's the case, ilmoittaisitko? :) Olen varjellut blogin osoitetta ja pyytänyt ystäviäni olemaan kertomatta sitä eteenpäin, mutta silti mielessä jäytää pelko (ei siksi, ettenkö luottaisi ystäviini!). Kaikilla, jotka pitävät avointa julkista blogia, on varmasti samanlaisia tuntemuksia. Aion toistaiseksi pitää blogin julkisuusasteen tällaisena, mutta jos blogissa kirjoittamani jutut alkavat kävellä vastaan mitä mielenkiintoisimmissa yhteyksissä, harkitsen asiaa uudelleen.