Viime päivinä olen miettinyt taas sitä, miksi jotkut onnelliset ja hyvät asiat nostattavat minussa pintaan kielteisiä tunteita, edelleen. Toisinaan annan itselleni luvan kieriskellä vähän itsesäälissä ajatellen, etten koskaan kykene saavuttamaan asioita, joita kutsutaan normaaleiksi ja joista unelmoin. Ympärilläni on pelkästään sitoutuneita ihmisiä, ja kovasti itsekin tahtoisin sulkea takaportin. Mitä enemmän hän osoittaa minulle rakkauttaan, sitä kovemmin takerrun kuitenkin ovenkahvaan. Miksi pelkään päästää hänet lähelleni? Kyse ei ole siitä, että pelkäisin hänen hylkäävän minut. Kai pelkään sitä, että menetän itseni, itsenäisyyteni, omat unelmani, vapauden. Pelkään kai sitä, että elämä yhdessä olisikin kamalaa. Monet sanovat, että olenhan vasta nuori, ettei minulla ole kiirettä tehdä isoja päätöksiä, jos en ole niihin valmis. Mutta kun tuo mies on nyt tässä, ei vasta viiden vuoden päästä. Ja kyllä minä olen onnellinen hänen kanssaan, rakastan häntä, nautin hänen seurastaan, pidän häntä parhaana matkaseurana ja niin tajuttoman hyvännäköisenä. Hän maalailee eteemme kauniita kuvia tulevasta, ja minä tiedän, ettei pakoreaktioni johdu hänestä vaan minusta. Tämä salakavala tunne on minulle liiankin tuttu, koska se on viitoittanut kaikkia seurustelusuhteitani. Ja mihin se on minut johtanut? Johtopäätökseen, että aina olisi muka joku, jonka kanssa minun ei tarvitsisi tahtoa vaan pelkästään tuntea, joka ajattelisi kaikista asioista samoin kuin minä ja joka parantaisi tunne-elämäni. Nyt hammasta purren tahkon nyrkeillä typeriä illuusioitani ja haluan tosissaan antautua tähän täysillä. Olen kyllästynyt etsimään ja uskon oikeasti löytäneeni.

Ajattelen, että elämäni olisi helpompaa, jos saisin keskusteluapua. Olisi joku pätevä, joka ymmärtäisi ja selittäisi minua ja tunteitani, antaisi minulle uusia näkökulmia, haastaisi minut katsomaan oletuksiani pidemmälle ja rohkaisisi uskomaan unelmiin. Minulla oli kaksi vuotta sellainen, enkä voi koskaan painottaa tarpeeksi sitä, miten taitava hän oli ja miten paljon hän minua auttoi. Maantieteellisistä syistä en kuitenkaan voi enää turvautua hänen viisauteensa. Lisäksi uuvuttaa liikaa ajatus siitä, että joku ventovieras kysyisi minulta jälleen hävyttömän henkilökohtaisia kysymyksiä, joiden pohjalta hän diagnosoisi minut joko tarpeeksi sairaaksi tai liian terveeksi. Pystynhän kuitenkin selvitymään arkielämästä lähestulkoon ongelmitta, eikä minulla ole itsetuhoisia ajatuksia. Lääkityskin on kohdallaan. Jos minulle suositeltaisiinkin keskustelua, kansaneläkelaitoksen budjetin pohjalta saattaisi kuitenkin tulla kielteinen päätös. Ja jos joskus ensi vuonna kuitenkin olisin siinä pisteessä, että kaikki osapuolet olisivat yksimielisiä riittävästä henkisestä epävakaudestani, olisin täyteenbuukattujen ammattilaisten loputtoman listan edessä yksin. Miten löytäisin sellaisen, jonka kanssa löytyisi yhteinen sävel ja joka olisi edes puolet siitä edellisestä? Plus sitten minun olisi pakko käydä vastaanotolla kerran viikossa ties miten kauan, koska säännöllisen hoitosuhteen puolesta olin taistellut paperisotani. En tiedä, tarvitsenko niin intensiivistä analyysiä enää, koska perhesuhteet ynnä muut on jo käsitelty. Ennemmin keskittyisin tämänhetkisten haasteiden voittamiseen jonkun toisen rohkaistessa.

Tästä kirjoituksesta huolimatta voin hyvin, tunne-elämä on enimmäkseen positiivissävytteistä ja alan leipoa sydämenmuotoisia mokkapaloja, koska haluan hänen tietävän, että minä yritän.