Väsynyt maanantai. Odotan aina innolla viikonloppuja, jolloin pääsen lähtemään jonnekin, tekemään jotain erityistä. Reissuviikonloppuja seuraavat maanantait ovat kuitenkin hirveimpiä päiviä. Tänään on ehdottomasti yksi niistä.

Reissuviikonloppuihin on myös viime aikoina kuulunut tunne siitä, että täällä on minun kotini. Vaikka eilen kotipihaan kurvatessa minua tervehti harmaa niskaani tihuuttava kosteus, kasvoillani oli onnellinen hymy. Minun kotini, minun katuni, minun kaupunkini, minun elämäni.

Tajuan, etten ole pian kahteen kuukauteen ollut ahdistunut. Ainoastaan iltaisin poden tyytymättömyyttä itseeni, mutta en silti jaksa tehdä asialle mitään, puhua kenellekään, uskoa totuuteen. Siedän punaisia sormenjälkiä kaikessa mihin kosken, koska haluan nyt vain purjehtia myötätuulessa.