Katsoin äsken kaksi jaksoa Gossip Girliä, ja nolottaa kerta kaikkiaan myöntää, että jaksojen tapahtumat sai omat tunteeni vetelemään varsinaista vuoristorataa. On sellainen olo, että haluaisi joko vaipua fiiliksineen täysin itseensä sulkien kaiken tämän asunnon ulkopuolella olevan ulos maailmastani tai vaihtoehtoisesti maata sylikkäin miehen kanssa koko illan ja yön.

Näistä tilanteista ei kuitenkaan enää nauti, lähinnä pidän sitä säälittävänä, että työ- tai koulupäivän jälkeen tulen kotiin ja katson jotain teinisarjoja miltei kyyneleet silmäkulmissa. Olen niin elänyt sen kauden moneen kertaan ja kokenut tämän tuhannesti. Silloin, kun lukioaikoina oli ulkomaalainen poikakaveri, ja aina yksinäiset viikonloput. Kun en kuulunut mihinkään porukoihin, jotka tekivät säännöllisesti jotain kivaa yhdessä. Sitten oli vuosi ulkomailla, josta ensimmäisen puoliskon kaipasin kotia ja ystäviä ja katsoin vain kaikkia mahdollisia tv-sarjoja, joista peilasin omaa ahdistustani. Toisella puoliskolla minulla oli ystäviä, I belonged, mutta kun tuli rakkauteen ryppyjä, laitoin Coldplayta korviin ja vaeltelin yksin kaduilla tuhatteräinen tikari sydäntäni raapimassa. Varsinainen tv-sarjojen kanssa fiilistely alkoi kuitenkin Suomeen paluun jälkeen, kun tunsin olevani niin kovin yksinäinen ja merkityksetön.

Niin, nyt pitäisi oikeasti vähitellen siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Move on. Kaipaan sitä, että olisi ystäviä, joille voisi soittaa työpäivän jälkeen, että nähdäänkö, tuletko mun kanssa piknikille, tuutko mun luo vaan istumaan iltaa. Viime viikon vietin kotiseudulla kaasopuuhissa ja nautin siitä, miten mutkatonta läheisimpien ja pitkäaikaisten ystävien kanssa oleminen oli. Tämän kaupungin yksinäisyys iski vasten kasvoja tuhat kertaa kovemmin, kun tulin takaisin. (Välikommenttina: kotiinpaluuta ei yhtään helpottanut hirveä mahatauti, PMS, hirveimmät menkat moneen vuoteen ja näin ollen yksin kotona makaaminen päiväkaupalla.)

Maanantaina olen kuitenkin menossa piknikille erään ystäväni kanssa ja loppuviikostakin olen sopinut tapaamisen. Valittamisen sijaan siis oikeasti pyrin tekemään asialle jotain! :)

What can I say, kaipaan huomiota ja rakkautta. Kaikkea tätä nälkää en viitsi miehen niskaan kaataa, koska sillä sentään on omakin elämä.

Tulipas maailman surkein valivali-kirjoitus, mutta sen siitä saa, kun tällaisessa tunnemyräkässä alkaa naputella. Sorry!