Tämän kirjoitin eilen illalla.

Ihana kuukausi takana. Minun dreamlandissa. Ehdin jo tottua siihen - läpitunkevaan kosteaan kuumuuteen, joka ei viilennyt edes yöksi, ehdin tottua mystisen kauniiseen kieleen, ehdin tottua siihen, että ruokakaupan jonossa jätettiin kärry pitämään paikkaa sillä välin, kun itse nouti viimeisiä ostoksia, ehdin tottua halpoihin ja maailman parhailta maistuviin hedelmiin ja vihanneksiin, ehdin tottua säännöstelemään vedenkäyttöä. Vietimme aikaa kolmessa maan suurimmassa kaupungissa, joista jokainen oli erilainen. En osaa sanoa, mistä tykkäsin eniten, mutta jäin niin kaipaamaan kaikkia niitä. Ajattelin useasti kuluneen kuukauden aikana, että nyt olen oikeasti onnellinen. 

Suomi masentaa aina. Ympäristönvaihdokseen kului 19 tuntia matkustamista. Onneksi sentään tällä kertaa kaksi tärkeintä kulkivat mukana kotiin. Muistan niin hyvin katkerat kotiinpaluut, jolloin toinen on jäänyt kauas taakse. Tällä kertaa on toisin, ja se lievittää sopeutumisvaikeuksia. Tosin kuukausi oltiin yhdessä lähes vuorokaudet läpeensä ilman yhtäkään kunnon riitaa, mutta heti kun istuttiin autossa matkalla lentokentältä arkeen, aloin tuntea polttavaa mustasukkaisuutta niinkin typeristä asioista kuin golf ja miehen isoveli. Kai arki painaa päälle, sillä tänäänkin kinastelimme typeristä arkisista asioista. Yhteinen kuukausi antaa silti toivoa. Se näytti minulle, että pystymme elämään uskomattoman toimivana tiiminä yhdessä. Mies nautti ulkomailla ja sanoi pystyvänsä asumaan siellä pidempäänkin. Hänen sanansa lämmittivät tietysti sydäntäni, sillä minä haluan palata takaisin. Jopa yhdensuuntaisen lipun kanssa.

En tiedä, mihin kuulun. Suomessa minua ei pidättele kuin rakkaat ihmiset ja opiskelut vielä parin vuoden ajan. Juuri nyt haluan opiskella täällä, sillä koen olevani oikealla alalla ja opiskelu täällä on ilmaista ja helppoa. Mutta Suomi ei vaan kykene vastaamaan siihen kaipuuseen, mikä minulla on aina, kun olen ollut kotimaassa liian pitkään. Ulkomailla herään henkiin eri tavalla. Olen vapautuneempi, onnellisempi, kaikki on merkityksellisempää. Eikä kyse ole pelkästään uutuudenviehätyksestä, sillä elämäni vaikeimmat ajat olen myös kokenut ulkomailla. Lisäksi olen asunut sen verran pitkiä aikoja poissa kotoa eri maissa, että alkuhypetys ei mitenkään voi jatkua niin kauaa. Kyse on minusta, sydämestäni, toiveistani, intohimostani.

Kotiinpaluusta vaikeamman teki vielä kolme käytännön kannalta kurjaa juttua. Ensiksikin unohdimme katsoa kelloa viimeisenä iltana, ja meille tuli kiire lähteä junalle. Ajattelin puhelimeni olevan jo autossa, koska en kuullut sen soivan sisällä talossa, vaikka yritin soittaa siihen miehen puhelimesta. Kuitenkin autossa tajusin, ettei sitä löytynyt mistään. Soittelimme puhelimeeni uudelleen ja uudelleen, ja lopulta ystävämme talossa kertoi sen soivan sohvan alla. Meillä oli kuitenkin liian kiire juna-asemalle, joten emme voineet pyörtää hakemaan puhelinta. Kännykkäni jäi siis ystävälleni, joka kylläkin lupasin lähettää sen muutaman päivän sisällä. Kännykkäni on luonnollisesti ainoa puhelimeni, jota ilman eläminen tuntuu melko hankalalta, sillä en voi hoidella asioita tai sopia mitään tapaamisia kenenkään kanssa. Toisekseen Helsinki-Vantaalla miehen matkalaukku lipui odotetusti hihnalta luoksemme, mutta parinkymmenen minuutin jälkeen hihna pysähtyi osoittaen pahat aavistukseni todeksi. Matkalaukkuni oli hukkunut jossain kohtaan matkaa, ehkä välilaskussa, ehkä aiemmin. Lamaantuneena ilmoitin asiasta palvelutiskille, jossa luvattiin, että laukun pitäisi tulla parin päivän sisällä. Tiedän, että matkalaukkujen jääminen matkalle on melko tavanomaista, mutta minua turhautti todella paljon. Kun on ollut kuukauden poissa, haluaisi asettua takaisin kotiin kaikkien tavaroidensa kanssa. Kaikki meikkini, lääkkeeni, parhaat vaatteeni, laturini ja kalenterini olivat matkalaukussa. Niiden puuttuminen sai minut tuntemaan itseni yhä orvommaksi Suomessa. Puhelimen ja matkatavaroiden puuttumisen vielä olisi kestänytkin, mutta kun yritin viikon tauon jälkeen päästä nettiin kannettavallani, tajusin tietokoneeni asetusten olevan taas jostain kumman syystä ihan sekaisin. Eräs ystäväni oli yöpynyt asunnossani poissaollessani ja poistanut viruksen koneeltani sekä vaihtanut viruksentorjuntaohjelmaa ynnä muuta, mistä jollain ihmeellisellä tavalla seurauksena oli ilmeisesti verkkoasetusten sekoaminen. Tämä on tapahtunut minulle kerran aiemminkin, jolloin vain superälykäs tietotekniikkatuttuni sai koneen takaisin ruotuun. Yritin kuitenkin itse uusia niin ip-osoitetta kuin sörkkiä muitakin asetuksia tuntitolkulla - tuloksetta. Minun ei auttanut kuin soittaa alakerran naapurin ovikelloa iltakymmeneltä ja pyytää heiltä puhelinta lainaksi, että voisin soittaa miehelle ja kertoa viimeisimmästä käänteestä. Tänään miehen kämppis yritti korjata nettiä siinä onnistumatta. Minulle myös selvisi, ettei superälykäs tietotekniikkatuttuni ole kaupungissa, mutta hän lupasi tekstata miehen kännykkään nettiyhteyden eheytysohjeita kunhan ehtii.

Olen lannistunut näistä takaiskuista. Uskomattoman turhauttavaa olla kotonaan kenenkään tavoittamattomissa kykenemättä hoitamaan mitään asioita. Olen stressaantunut, sillä parhaan ystävän häät ovat kolmen viikon päästä ja minulla on todella paljon tekemistä omien vastuualueitteni hoitamisessa. On asioita, joilla on deadline ja joiden suorittamiseen tarvitsisin ehdottomasti kännykkää ja sähköpostia. Minulla ei ole käytössä kumpaakaan, enkä jaksaisi majailla jatkuvasti poikakaverin nurkissa, kun olen ollut kuukauden poissa omasta ihanasta pikkukodistani. Lisäksi hänelläkin on omia asiota hoidettavana ja ystäviä, joiden kanssa hän haluaa viettää aikaa. Olen uikuttanut surkeasta tilanteestani lähinnä äidille sekä parhaalle ystävälle. Lisäksi ilmoitin työnantajalle, ettei minua saa puhelimitse kiinni sopien samalla tämän viikon työajoista.

Kaiken lisäksi tuntuu, että Suomessa miehestä on tullut taas kuin liukas saippua, josta en saa enää otetta. Kotileikkimme on nähtävästi nyt ohi, ja hän on tajunnut, että poikamieselämä on sittenkin kivaa. Häntä pelottaa sitoutuminen ja niin pelottaa minuakin, hittovie. Eikä tässä nyt pidä mihinkään rynniä tai kiirehtiä. Mutta en voi olla ottamatta itseeni, kun hän sanoo, että liika kiintyminen ahdistaa. Tekisi mieli huutaa ja ravistella häntä, että tajuaisi, etten minä jaksa roikkua odottamassa hänen kypsymistään. Vaikka enhän ole itsekään valmis, mikä taas tuntuu hirveän ironiselta. Mutta kai jollain tasolla olen kuitenkin valmiimpi tai uskaliaampi kaikkeen. En vain kestä tätä välitilaa, jossa ollaan, mutta ei tiedetä, että ollaanko tässä aina. Jotenkin minulla on ollut muodostumassa hiljainen käsitys siitä, että tässä haluan olla, mutta aika ei ole vielä, että asiat menevät itsestään oikeaan suuntaan vähitellen. On asioita, jotka minun pitää selvittää. Ja on asioita, jotka hänen täytyy uskaltaa jättää taakseen, ja asioita, joita kohden tulee vain mennä. En kestä sitä ajatusta, että hän ei halua sitoutua minuun, koska minä en kelpaa, koska hän ei halua minua. Mies ei ole ikinä sanonut niin, ja kyllä minä jotenkin tiedän, ettei kyse ole siitä. Mutta siitä pelostani kai oli kysymys itkukohtauksessa, jonka sain keskustelumme jälkeen oman kotini suojissa.

Tiedän, että ajatukseni ja tunteeni ovat ihan liian villeinä kotiinpaluun takia. Tiedän, että muutaman päivän päästä minulla on seesteisempi ja rauhallisempi olo. Mutta inhoan sitä, että kotiinpaluu on näin hankalaa ja kirjoittaminen on ainut asia, jota voin juuri nyt tehdä. Ostin muuten lentokentältä Coldplayn Rush of Blood to the Headin ja olen kuunnellut sitä suorastaan ekstaasissa paluun jälkeen. Se ruokkii melankoliaani, myönnän, mutta jotenkin lohdullisella tavalla silti. Vaikka nyt olenkin täynnä tunteita, haikeutta, surua, ärsytystä, turhautumista, stressiä ja jopa toivottomuutta, on kielteisyyteni vain pinnallista. Syvällä minulla on kuitenkin todella kiitollinen ja iloinen olo kuluneesta kuukaudesta ja kaikesta muustakin.

 

Jesh, yksi kolmesta ongelmasta ratkennut - komea ruskettunut mies toi matkalaukkuni äsken! Kyllä se elämä taas alkaa lutviutua, täälläkin.