Viisi päivää lomaa, huomenna taas töihin.

Suuret tunteet syvyyksistä heittelee. Jättää taas siihen pisteeseen, jossa haluan sulkea puhelimen, ikkunat ja ovet ja käpertyä itseeni. Voisin puhua, mutta en halua, koska kuinka sanat voisivat mitenkään antaa oikeanlaista vaikutelmaa. Tässä olen minä, raavittuna, kuin jossain sydämen akupunktiossa.

Tässä tulee raja. Näitä asioita en halua kertoa kuin sille yhdelle, joka jaksaa aaltoilevia tunteitani päivästä toiseen. Yllätyin eilen siitä, että pelkäsin, ettei sitäkään kiinnosta. Loukkaannun syvästi tilanteissa, joissa kukaan ei tee mitään väärää, mutta joissa minun syvyyksiini satutaan, upotaan, kosketaan.

Lienee hyvä, että nämä asiat tulevat esille, koska sitenhän niistä pääsee yli, kai. Ja eihän tässä nyt mitään uutta ole oikeastaan. Näen vain syy-seuraus -suhteiden sokkeloisen hämähäkinverkon selkeämmin. Kaikessa on ollut kyse tästä samasta.

Öisin näen unia, joissa peittelen pelkojani ja sinnittelen reippaana tilanteesta toiseen, ettei minua hylättäisi, ettei hän lähtisi.

Hyvyyttä ja elämää edustaa tässä hetkessä se, että juuri äsken mies soitti toivottaakseen hyvää yötä, vaikka hän katsoi jännittävää jalkapallo-ottelua poikien kanssa. Kyllä, hän näkee sen vaivan, minun vuokseni.