Tänään oikeasti ajattelin, että sekoan lopullisesti, etten pääse työharjoitteluun, koska olen niin epätasapainoinen. Pelkäsin myös, että masennun syvästi enkä saa koskaan koulua suoritettua loppuun. Eniten kuitenkin pelkäsin, etten voi lähteä kesäiselle unelmareissulle, koska mielenterveyteni on liian kyseenalainen. Ja viimeisimpänä naulana arkun kanteen on aina epätoivoinen lannistuminen uskomaan siihen, etten koskaan pääse naimisiin, koska en ikinä uskalla sitoutua. (!!!)

Sitten avauduin itku kurkussa koulukavereille kahdenkymmenen minuutin kahvitauolla, ja he kertoivat minun selviävän hienosti. He sanoivat, että olisin kyllin hyvä menemään työharjoitteluun, vaikken olisi oppinut koulussa yhtään mitään koko keväänä. Sitä paitsi hekin kokivat samaa uupumusta kasaantuvien koulutehtävien edessä. Lisäksi yksi heistä summasi kaiken sanomalla, että minä olen yksi hänen tasapainoisimmista ystävistään. Sille väitteelle oli kyllä jo pakko vähän nauraa!

Oloni kuitenkin parani huomattavasti. Nuo ihanaiset koulukaverini ovat sentään nähneet minua lähes päivittäin kuukausien ajan, ja heidän pitäisi kyetä ammatinvalinnan puolestakin arvoimaan toisten ihmisten hyvinvointia edes jollain asteella. Luotan heidän sanoihinsa. Minä siis ylireagoin ja uskon ahdistustodellisuuden valheita itsestäni.

Kotiin päästyäni luin erään hyvän ystäväni kotisivuilta hänen kuulumisiaan. Lähes tasan vuosi sitten ystävältäni jouduttiin amputoimaan (kirjoitetaanko se kovalla vai pehmeällä peellä, Minttu?!) vasen jalka reidestä alaspäin yllättävän lihansyöjäbakteerin takia. Se oli todellinen shokki meille kaikille. Nyt, vuosi myöhemmin, liikutuin lukiessani hänen ajatuksiaan koko prosessista. Hän ei ollut katkera vaan sanoi oppineensa niin paljon. Lisäksi hänen uskonsa Jumalaan oli vahvistunut, mikä tuntuu minusta melko uskomattomalta. Tietysti hän on vuoden aikana joutunut kyseenalaistamaan kaiken ja kipuilemaan paljon oman minäkuvansa, jumalakuvansa ja radikaalisti muuttuneen elämäntilanteensa kanssa. Mutta ihailen häntä niin paljon. Hänellä on niin paljon annettavaa ihmisille, joilla on jotain kärsimystä elämässä.

Hänen selviytymistarinansa sai minut ajattelmaan omaa elämääni. Kyllä, olen useinkin pettynyt, suuttunut, väsynyt ja turhautunut ahdistuneisuushäiriöön, joka lääkityksen ansiosta pysyy kurissa suurimman osan ajasta. Muutaman kuukauden välein minulla on kuitenkin edelleen aikoja, jolloin kahlaan syvissä vesissä huutaen Jumalalle vastalauseita tilastani. Epäilen kykyäni saavuttaa elämässä niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, kuten avioliitto, ulkomailla oleilu ja reissailu, auttamistyö ja niin edelleen. Inhoan suuria elämänmuutoksia, paikanvaihdoksia, ja väsymyskynnykseni on melko matala. Kuitenkin unelmani sisältävät kaikkia niitä elementtejä ja tilanteita, jotka ovat minun persoonalleni kaikista vaikeimpia. Miten paljon helpompaa olisi, jos haluaisin esimerkiksi asettua entiseen kotikaupunkiini tekemään työtä, jota vanhempani ovat tehneet. Mutta kun en halua. Haluan tuntea maailman, rakastaa ulkomaalaisia ihmisiä ja sitoutua nuorena mieheen, joka jakaa saman näyn kanssani.

Puolisentoista vuotta sitten pohdiskelin tätä persoonani ja unelmieni epäsopivaa yhtälöä enemmänkin ja muistan tulleeni siihen tulokseen, että siinä ei ole kyse Luojan virheestä tai onnettomasta loppuelämästä. Omien heikkouksieni säännöllinen käsinkoskettelu pitää minut nöyränä ja toisaalta kiinni Hänessä, joka minuun unelmat on istuttanut. Viime vuosien aikana olen jo voittanut itseni monesti tekemällä asioita, joiden piti olla minulle lähes mahdottomia. Minä en ole luovuttaja vaan taistelija. En halua, että nuoruusikään liittyvä ahdistuneisuushäiriöni estää minua tavoittelemasta haaveitani. Pelot on tarkoitettu voitettaviksi. Ajattelen, että peloista pääsee eroon menemällä niitä päin. Se on panikoivalle mielelle kaikista vaikein tehtävä, mutta onnistuessaan myös se kaikista palkitsevin ja eheyttävin.

Uskon, että tällä viheliäisellä mielenterveyshäiriöllä on tarkoituksensa. Muuten käsitykseltäni rakastavasta Jumalasta tipahtaisi pohja kolinalla. Ja olen minä kyseenalaistanutkin, ollut vihainen, epäuskoinen, alemmuudentuntoinen ja valmis kuolemaan, jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin kamalia tunteita, jotka vievät järjen. Ainakin olen oppinut paljon itsestäni ja jonkin verran elämän nurjasta puolesta, mitä mielestäni täytyy jossain määrin ymmärtää tulevassa työssäni. Ainakin voin olla kuunteleva korva niille, joilla on sama häiriö ja ymmärtää, miltä heistä tuntuu.

Minä uskon, että Hän, joka on minuun niin luonteenpiirteet kuin unelmatkin muovannut, on myös kutsussaan uskollinen pitäen huolta siitä, että minulla on aina kaikki mitä kunakin päivänä tarvitsen. Ilman tätä minun kärsimysnäytelmääni olisin todella naiivi ja itseriittoinen sekä sellainen uskovainen, joka tekopyhyydessään ja mustavalkoisuudessaan mainostaisi kamalan yksipuolista jumalaa, jota ainakaan minä en haluaisi tuntea. Nyt tunnen paremmin Jumalaa, joka on läsnä kaikissa elämän värisävyissä ja tuo toivon näkökulman. Tunnen paremmin Jumalan, joka on se pysyvyys, mitä muutoksissa kaipaan, se turva, mitä paikasta toiseen siirryttäessä tarvitsen ja ennen kaikkea se rakkaus, josta ammennan. Joka päivä.

Minulla on myös maailman ihanin mies ja maailman ihanimpia ystäviä. Ehkä elämä sittenkin voittaa, ehkä en tulekaan hulluksi. Ja vaikka joku päivä tulisinkin, ehdin miettiä sitä sitten.