Aamulla se tulee ensimmäisenä mieleen, tämä riittämättömyys, tämä häpeä. Miten illalla taas käytin aikani kaikkeen turhaan. Miten tekopyhä olenkaan. Miten laiska. Tiedän, ettei arvoni riipu tekemisistäni, tai ainakaan siitä, miten suoriudun koulussa tai miten paljon ystäviä minulla on tai ylipäätään millainen olen yhteiskunnan mittapuulla mitattuna. Noista suorituksista olen vapautunut. Mutta tämä viimeinen, tämä on paljon vakavampaa. Tässä on kyse elämästä ja kuolemasta. Tässä on kyse sielusta. Tässä asiassa en halua olla mikään drop-out.

Mutta vaikka inhoan tätä välinpitämättömyyttäni, näennäistä kiirettäni, penseyttäni, silti istun kaiket illat kotona tekemässä asioita, jotka saavat minut vihaiseksi itselleni. Tiedän, että täydellisyydentavoitteluni on vain oma fiksaationi eikä se, mitä minulta odotetaan. En vain jaksa taistella tunne-elämän pinttymiä vastaan. Tänään haluan olla voimaton niiden edessä. Pakenen piinaavia ajatuksiani tekemällä lisää asioita, joilla ei oikeasti ole mitään merkitystä.

Ja tämä mustuus, tämä pahuus sisälläni. Kai palaan takaisin juurilleni, kun hyvyyden sijasta näen itsessäni enemmän pahuutta. Minusta tuntuu kerta kaikkiaan irvokkaalta sanoa olevani empaattinen ihminen, joka välittää toisista ihmisistä. Tällä hetkellä tuntuu, että minussa on enemmän itsekkyyttä ja vihaa viattomia ihmisiä kohtaan kuin hyviä aikeita - teoista puhumattakaan.

Minusta tuntuu, että ero sillä, kuka istuu tiskin milläkin puolen, on hiuksenhieno. En voi millään perustein sanoa olevani yhtään parempi kuin se, joka etsii helpotusta alemmuudentunteisiinsa päihteistä tai se, joka lyö lastaan, koska on liian uupunut. En jaksa enää lakaista omaa inhimillisyyttäni maton alle. En halua olla yksi niistä, jotka aina onnistuvat elämässä, who always have it together.

Ei, en ole masentunut. Olen vain vähän väsynyt hymyilemään ja ajattelemaan, että kaikki asiat järjestyvät aina. Jos näin olisi, miksi maailmassa on silti niin paljon pahuutta, miksi minussa on niin paljon mustuutta, miksi perheet hajoavat, miksi Jumalan nimissä tehdään paholaisen töitä, miksi syntyy sairaita lapsia, miksi ihmiset tarvitsevat mielialalääkkeitä.

Kaikkein eniten haluaisin tietää, mikä on armon ja tekojen suhde. Miten paljon olen armahdettu, miten paljon minun pitää pysyä kiinni siinä. Miten voin kertoa kenellekään rakkaudesta, jota en itse ymmärrä.

Vai olisiko sittenkin niin, että mustana olen siltikin ihan riittävä vain koska olen minä. Ja vain koska minua ei arvoteta saavutuksieni ja hyvien tekojeni perusteella vaan sen perusteella, kuka minua rakastaa, kuka minua armahtaa, kuka on unelmoinut minusta.

Sanahelinää.
Haluan tuntea sen, juoda sitä, kylpeä siinä, riippua siinä, koskettaa sitä.

(Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole olla viisas manifesti tai angstinen tilitys vaan lähinnä omien ajatusteni selkeyttäjä.)