Suomi-masennus ja parisuhdemelankolia alkavat hävitä vähitellen. Minulla on ollut hyvä viikonloppu. Kun emme olleet nähneet miehen kanssa kahteen päivään ja menimme yhdessä ostoksille, hän vaikutti siltä, että oli todella ikävöinyt minua. Kertoi, että olen kaunis ja piti kiinni koko ajan. Se tuntui todella hyvältä. Menimme luokseni, tein hänelle ruokaa, makoilimme sängyllä ja puhuimme. Ja hän taas kuunteli, ymmärsi, rakasti. Illalla minulla oli sellainen rakastuneen kutkuttava olo. :)

Lauantaina myös äitini ja tätini tulivat luokseni yökylään. Leivoin heille elämäni maukkaimman tiikerikakun, josta sain paljon kehuja. Vaikka viimeaikoina olen kovasti pyristellyt pois äitini liian voimakkaasta vaikutuspiiristä, oli hänen ja tädin näkeminen mukavaa. Luulen, että rempseän tätini läsnäolo teki tapaamisesta helpomman. Täti jälleen muisti minua kovin avokätisesti; oli ostanut syntymäpäivälahjan etukäteen (jota en kyllä vielä avannut!) ja työnsi vielä setelin käteeni kiitokseksi yöpaikasta vastusteluistani huolimatta. Tädilläni on hyvä huumorintaju, ja hänen vierailunsa oli rentouttava ja piristävä kaikin puolin. Myös äitiä oli kiva nähdä.

Vaikuttaa myös siltä, että olen saanut naispuolisen tenniskaverin! Mies haluaa kyllä jatkaa valmentamistani, mutta kanssani pallottelu ei vastaa hänen käsitystään tenniksen pelaamisesta. Mainitsimme uudesta yhteisestä harrastuksestamme ystävällemme, joka valaisi, että hän on harjoitellut tennistä vaimonsa kanssa harrastusmielessä. Hän uskoi, että vaimo olisi ehkä minuntasoiseni pelaaja. Näin ollen voimme tehdä treffit tenniskentille, ja naiset voivat pelailla keskenään ja miehet lätkiä kunnolla keskenään. Olen iloinen!

Viime päivinä olen yllätyksekseni tuntenut viimekesäistä yksinäisyyttä. Kai se johtuu siitä, että lomalla en tapaa koulukavereita, joista on muodostunut oikeasti hyviä ystäviäni. Vaikka olen muuten sopeutunut elämään pääkaupunkiseudulla, läheisiä naispuolisia ystäviä minulla ei vieläkään ole kovin montaa. Tiedän, että se on pitkälti omaa syytäni, sillä en ole jaksanut sosialisoida ja hakeutua paikkoihin tai tilanteisiin, joissa voisin tutustua hengenheimolaisiin. Uskon, että siihen vaikuttaa ennen kaikkea se, että olen toivottoman hidas sopeutumaan muutoksiin. Kotikaupungin ja koko elämän radikaali vaihdos väsytti minua varmasti ensimmäisen vuoden ajan todella paljon. Minulla ei juurikaan ollut voimia tutustua uusiin ihmisiin. Kai samaa voimattomuutta on edelleen aistittavissa, sillä en jaksa käydä ulkona paljoa, ja nautin vain siitä, että saan kaivautua poikaystävän kainaloon (säälittävää, tiedän!). Onhan minulla täälläkin muutamia ihmisiä, joita voin kutsua minulle tärkeiksi ja läheisiksi ihmisiksi, mutta ei oikeastaan ketään sellaista, jolle voisi vain soittaa ja sanoa, että hei tuun kylään, ja sitten kävellä hänen kotonaan jääkaapille kalsarit jalassa. Yhä enemmän ikävöin niitä tyttöjä, joiden kanssa voin olla itseni niin hyvässä kuin pahassa, joille ei tarvitse ikinä esittää mitään. Miksi kaikki ne parhaimmat asuvat niin hemmetin kaukana?!

Tiedän, että hyvän ystävyyssuhteen muotoutuminen vaatii aikaa. Mutta nyt aion kyllä ryhdistäytyä ja olla aktiivinen sosiaalisissa suhteissa. Puolustuksekseni täytyy kyllä vielä sanoa, että seurustelun eteneminen on jarruttanut muiden ihmissuhteiden syntymistä täällä. Jos minulla ei olisi ollut miestä, olisin hakenut yhteyttä muista ihmisistä enemmän.

Nojoo, mies tuli jalkapalloa pelaamasta, taidan mennä viihdyttämään häntä.