Rentouttava viikonloppu takana. Vietin sen täysin ilman yhtäkään aikataulua tai velvollisuutta tehdä mitään. Tänään tulin kuitenkin pohtineeksi sitä, miksi rentoutuminen merkitsee minulle sitä, ettei minun tarvitse olla kenenkään kanssa tekemisissä.

Ulkomailla ollessani tutustuin paremmin käsitteisiin introvert ja extrovert. En pidä sanojen suomenkielisistä vastineista sisäänpäin- ja ulospäinsuuntautuneista persoonista. Minä olen ehdottoman introvertti; parhaiten virkistyn, kun saan touhuta jotain hiljaista ja rauhallista yksin. Paras ystäväni ulkomailla sen sijaan väsyneenä kaipasi kaikista eniten ystävien kanssa hengailua, mikä taas minusta tuntui hirveimmältä vaihtoehdolta siinä tilanteessa. Introverttinä en silti pidä itseäni missään nimessä sisäänpäin suuntautuneena, sillä olen hyvin sosiaalinen ja avoin. Ulkomailla minulle selitettiin käsitteiden ero juuri siinä, miten kokee parhaiten rentoutuvansa tai virkistyvänsä.

Toisaalta tämä jatkuva itsensä seurassa viihtyminen on minulle myös hieman kipeä asia. En ole koskaan pitänyt itseäni suosittuna ystävänä enkä koskaan oikein tunne kuuluvani mihinkään joukkoon. Minulla on uskollisia, mielettömän rakkaita pitkäaikaisia ystäviä ja pystyn kyllä luomaan uusia kaverisuhteita uusissa paikoissa. Tiedän, että kokemukseni ulkopuolisuudesta juontaa juurensa vuosien takaa ja ettei sillä ole välttämättä mitään tekemistä todellisen tilanteen kanssa.

Ulkopuolisuuden tunne lähti ala-asteen viimeisiltä luokilta, kun olin ainoa erilainen, ainoa joka ei voinut osallistua, ainoa joka kuunteli jälkeenpäin juttuja. Se aika haavoitti minut syvästi. Sittemmin olin kaveriporukkamme ainoa, joka joutui toiseen palloilulajijoukkueeseen vuosiksi. Toisilla oli oma ryhmähenkensä, tarinansa, pelireissunsa, menestyksensä, kun minä jäin taas ulkopuolelle siitä asiasta, missä eniten olisin halunnut olla mukana.

Myöhemmin lukioaikoina elin kaukosuhteessa, kun ystäväni seurustelivat miesten kanssa, jotka olivat keskenään kavereita. Lisäksi oli liuta eri perustein yhteenkuuluvaa jengiä, ketkä olivat sukulaisia, keillä oli vuosien mittaan muodostunut vakioporukka. Minä en kuulunut niistä mihinkään eikä minua sitten kutsuttu heidän rientoihinsakaan. Kun toiset tapailivat poikaystäviään viikonloppuisin, minä olin kotona ja chattailin liian kaukana olevan poikaystäväni kanssa.

Tietysti olisin voinut itse etsiä uusia viikonlopunviettotapoja, mutta jotenkin en ole koskaan ollut juhlijatyyppiä. Edelleenkin nautin eniten siitä kotona rauhassa olemisesta.

Kun sitten pääsin kotikaupungin tutuista piireistä uusien ihmisten pariin ulkomailla, sain vihdoin kokea eheyttävää ryhmään kuulumista. Siksi osa minusta elää edelleen siinä ympäristössä siinä määrin, että puhun niistä ihmisistä ja kokemuksista kuuntelevan osapuolen väsymiseen asti.

En tiedä, osaisinko enää edes elää elämää, jossa viikonloput kuluisivat aina samassa kaveriporukassa. Olen niin tottunut siihen, että rentoudun kotona kullan kainalossa. Ehkä olisi kuitenkin mukavaa, jos olisi enemmän omia ystäviä, joille voisi soittaa yhtäkkiä, että mennäänkö kahville. Ne pitkäaikaisimmat ystävät kun ovat ripoteltuna ympäri Suomea.